Tämän päivän ihmisille sähkö ja valaistus ovat lähes itsestäänselvyys. Niihin ei kiinnitetä huomiota paitsi silloin, kun syystä tai toisesta sähköt katkeavat. Valot syttyvät nappia painamalla tai automatiikan avulla, ajastimella tai liiketunnistimella.
Jotta tähän pisteeseen on päästy, on sähkön ja lampun historiaa kuitenkin jo parin sadan vuoden ajalta. Sähkölampun toimintaperiaate on peräisin vuodelta 1802, jolloin herra nimeltä Humpry Davy esitteli sen mekanismin. Hän innovoi sähkön avulla hehkuvaa lankaa. Samaa periaatetta esiteltiin 1800-luvulla useampienkin henkilöiden toimesta – ongelmana oli kuitenkin se, että hehkulanka oli varsin lyhytikäinen, koska lankamateriaali hapettui ja suli.
Vuonna 1870 Herman Sprengel esitteli elohopealampun, jossa oli hapettumista estävä tyhjiö. Varsinaisesti hehkulampun keksijänä pidetään Thomas Edisonia, joka tutki eri lankamateriaaleja ja kehitti myös koko sähköjärjestelmää niin, että hehkulamppujen käyttö tuli mahdolliseksi. Aluksi myös Edisonin lampussa suuri ongelma oli hiililanka, joka tyhjiöstä huolimatta paloi loppuun nopeasti. Vuonna 1904 unkarilainen Tungsram-yhtiö toi markkinoille volframilangan, joka teki hehkulampuista pitkäikäisiä ja toimivia.
Alkuun lamput olivat isoja ja niiden lasi oli varsin paksua. Tämä ratkaisu teki niistä kalliita ja niinpä niitä myös korjattiin. Pisimpään palanut hehkulamppu syttyi jo vuonna 1901 ja palaa yhä. Siinä olevan hehkulangan paksuus selittää sen pitkän käyttöiän.
Hehkulampun rakenne
Kuinka hehkulamppu sitten on rakennettu? Lasisen ilmatiiviin kuvun sisällä on johtimet, joiden päiden välille on ripustettu hehkulanka. Lasikupu on joko kirkas tai sisäpinta saattaa olla karhennettu happokäsittelyn avulla, jotta valo leviää tasaisemmin ympäristöön. Lampun kanta on joko messinkiä tai alumiinia ja se on useimmiten niin sanottu edison-kanta eli siinä on kierteet. Volframihehkulangan sulamispiste on 3410 astetta, joten se on kestävä eikä sula tai veltostu. Sen tuottama valo on myös hyvin kirkasta.
Lamppu on joko tyhjiö tai se on täytetty kaasulla, esimerkiksi typpi-argoni-seoksella. Joissain yksiköissä käytetään ksenonia tai kryptonia. Tyhjiön ja kaasutäytön tarkoituksena on estää hehkulangan hapettuminen. Yksikköön johdetaan sähköä ja koska hehkulanka on ohut, se toimii vastuksena, joka kuumetessaan alkaa hehkua. Tällöin vapautuu valokvantteja, jotka ovat siis näkemäämme valoa.
Hehkulamppuja käytetään monenlaisissa valaisimissa niin autoissa kuin kodeissakin. Esimerkiksi kannettavat valolähteet ovat hyvä ratkaisu siihen, miten valaista koti sähkökatkon aikaan.
Koska sen hyötysuhde on suhteellisen heikko, alkaa tänä päivänä olla tarjolla huomattavasti tehokkaampia valaisimia. Led-tekniikan kehityksen myötä tapahtunut hintojen lasku alkaa tuottaa korvaavia valolähteitä, joiden teho-hyötysuhde on huomattavasti vanhaa hehkulampputekniikkaa parempi.
Hehkulamppujen käyttö alkaa olla jopa lailla kiellettyä ympäri Eurooppaa. EU:ssa yli 7 watin yksiköiden käyttö ja maahantuonti ovat kiellettyjä. Esimerkiksi Australiassa niiden käytön lopettamisen on laskettu vähentävän hiilidioksidipäästöjä noin 800 000 tonnia vuodessa. Hyväkin tekniikka korvataan ennemmin tai myöhemmin paremmalla.
